Olen kävelemässä kotiin öisessä Tammelassa puolenyön aikaan. On pimeää ja hiljaista. Ei sieluakaan missään. Muutamien asuntojen ikkunoissa palaa valo. Liikennevalojen ääni kaikuu pimeässä. Kävelen ruskean kerrostalon ohi. Siellä asuu kaverini mummo. Mummo on herttainen. Onkohan hän vielä elossa? Ikää oli muistaakseni pitkälti yli yhdeksänkymmentä. Jatkan matkaa. Muistan alueen kuin omat taskuni, asuinhan täällä viitisen vuotta. Se on tuttu ja turvallinen. Raikas. Rauhallinen.
Herään yöllä akuuttiin kusihätään. Käyn kusella ja menen takaisin sänkyyn, mutta uni ei vain enää tule. Pyörii vain monia ajatuksia mielessä. Sitten mieleeni muistuu sälliblogi. Vittu. Sellainenkin piti kirjottaa tässä jossain kohtaa. Mieleen tulvii runsaasti hyviä ja huonoja muistoja ja ideoita, joista kirjoittaa. Ehkä kirjoitan unelmistani tai jostain mielenkiintoisesta. Alkaa ahdistaa. Hikoilen. Miksi mua ahdistaa? Miks mä suostuin tälläseen? En mä osaa kirjoittaa mitään blogia. Apua. Mitä jos minut leimataan joksikin hyypiöksi, jos blogi onkin paska? Entä jos tämä blogi muuttaa elämäni ja minusta tulee joku puskarunkkari? En mä vaan tiedä. Nukahdan.
Jos minä vuosi sitten kuulisin nykyisen tilanteeni, en uskoisi mitä kaikkea on viimeisen vuoden aikana tapahtunut. Vuosi sitten olin harvoin liikkuva, huonot elämäntavat omaava, videopelejä pelaava lusmu, joka ei vapaa-ajallaan hirveästi mitään muuta tehnyt. Minulla oli huono omatunto ja koulu tuntui vaikealta. Siis miten mun suurin ongelma nykyään voi olla jonkin blogin kirjoittaminen? Ja vielä jollekin teatteriryhmälle, josta en ollut vuosi sitten vielä kuullutkaan. Siis pelkästään se et päädyin tykkiin on aika omituista. En oo koskaan kokenut itseäni miksikään taiteilijaksi, mutta jostain syystä kuitenkin hain tykkiin. Sitä on vaikea selittää.
Mun täytyy olla nyt rehellinen: ensimmäistä kertaa kun tulin sälleihin, olin hämmentynyt. Siis miksi nämä lukiossa olevat miehenalut ovat puolialasti ja tekevät jotain epämääräistä, jota he kutsuvat teatteriksi. Vaikka en mikään ammattilainen olekaan, ei tämä varmasti teatteria voi olla. Ja sitten he nauravat sille, joka sanoo ”anteeks, mä tulisin tästä.” Kummaksuin pitkään sällejä ja sällikulttuuria. Tuntui, etten samaistuisi koskaan sälleihin, vaikka kuinka yrittäisin. Teatterin harrastaminen tuntui jotenkin omituiselta ja luonnottomalta. Mielestäni on omituista, että haluaa esittää jotain mitä ei ole. Ehkä se onkin teatterin hienous. Halusin luovuttaa. Sälleistä tuli kuitenkin rutiini ja kävin aktiivisesti reeneissä, vaikka harjoituksista en ymmärtänyt mitään ja esiintyminen kuumotti. Onneksi kävin, enkä lopettanut, sillä nykyään tajuan, että teatteri on kaunista. Teatteri voi antaa asioille aivan erilaisen merkityksen.
Voin rehellisesti sanoa, että tällä viikolla vaikein asia on ollut blogin kirjoittaminen. Pelkästään ideointi ja tyhjä paperi on pelottanut. Totuus on, että jos tämä on ollut mun tämän viikon vaikein asia, on mulla asiat aika helvetin hyvin. Käyn nykyään salilla ja minulla on terveellisemmät elämäntavat. Olen saanut uusia samanmielisempiä ystäviä ja koulukaan ei tunnu ylenpalttiselta, raskaalta taakalta selän päällä. Sälleistä ja sällikulttuurista on tullut minulle arkinen ja tärkeä asia. Vaikka en oikeastaan ketään sälliä pintaa syvemmältä tunne, koen heidät kuitenkin ystävikseni. Mitä jos ei olisi kämäsiä, bullia tai EKA:eja? Kyllä nämä parantavat elämänlaatuani ainakin 30 %. Mullahan menee oikeasti todella hyvin.
Sällit tuntuivat alkuun pelottavalta asialta, mutta kun uskalsi aloittaa, on se parantanut elämääni huomattavasti. Sällit ovat antaneet minulle puolessa vuodessa itsevarmuutta, ystäviä ja muodostanut positiivisempaa suhdetta omaan kehoon ja auttanut ymmärtämään muiden kehojen ja mielien erilaisuuksia. Edelleen olen ihan pihalla siitä teatteripuolesta, mutta olen jo omaksunut sälliyden.
Asser Toikkanen
”Kirjoittaja nostaa Sällien keskipituutta huomattavasti”
Sällit - Tampereen poikateatteri 