Elämä ja sen rakastaminen on upeeta. Mä oon jotenki aggressiivisesti elämänilonen. Tanssin elämän kirjavilla kukkasilla, taskussani menneisyyden murheet ja muistot. Pidän niistä kuitenkin tiukasti kiinni, en olisi missään nimessä sama ihminen, ellen olisi kulkenut nimenomaan tätä polkua, mitä nyt kuljen.
Olen valtion orjatyöläinen – polkuni on johdattanut minut siviilipalvelukseen. Suoritan palvelustani Tampereen yhteiskoulun lukiolla, jonka toisessa rakennuksessa sällit kokoontuvat viikottain. Olen myös vanhin aktiivisälli, vaikka tosin en koe olevani tarpeeksi taitava kantaakseni tuota titteliä vielä. Tuskin koskaan tulen kokemaankaan, taide on kuitenkin loppujen lopuksi loputon suo. Sille antaa pikkusormen ja se vie koko käden. Minä elän ja hengitän taidetta; ihmiset puskevat minua kohti taidetta, ja taide kutsuu minua kohti sitä. En tule koskaan pääsemään taiteen viitekehyksestä enää irti, nyt kun siihen loukkuun olen jäänyt.
Orjuuden ohessa teen siis kaikenlaista taidetta. Soitan pianoa, enimmäkseen jazzia. Sitä ennen olin rumpali, rytmisyys vieläkin elää minussa hyvin vahvasti. Pidän sanataiteesta sekä filosofiasta, käyn taidenäyttelyissä, katson palavalla intohimolla elokuvia, luen kirjoja. Jos olisin täysin irtaantunut taiteesta ja kävisin vain salilla, minä varmaankin vihaisin orjatyötäni. Asia ei kuitenkaan ole näin, minä itse asiassa rakastan tätä valtion määräämää orjuutta. TYK on ilmaisutaidon lukio, opiskelijat tekevät mitä lie tempauksia milloin sattuu. Tänään ruokalassa soitettiin joululauluja mm. nenäpillillä. Mitä muuta voisin toivoakaan? Saan tehdä innokkaiden opiskelijoiden ja opettajien parissa töitä samalla kun valtio maksaa vuokrani. Palkka ei tosin riitä yhtään mihinkään, ja säästötilini hupenee päivä päivältä, mutta nuo ovat pikkuseikkoja. Asiat ovat niin älyttömän hyvin, etten osaa edes sanallistaa sitä.
En silti missään nimessä halua ylläpitää myrkyllisen hyvää meininkiä hokemalla “Kyllä se siitä! Asiat paranee kyllä!”, mutta mä kuitenkin elän siinä todellisuudessa, missä tuo toimi omalla kohdalla erinomaisesti. Ehkä ero minussa ja toksisen positiivisessa henkilössä on se, että minä en kiellä ongelmien olemassaoloa. En lähde keksimään miten vastoinkäymisistä voisi päästä yli, vaan pyrin paneutumaan kaikkiin mahdollisiin ongelmiin ja samalla haluaisin myös oppia niistä jotain. Muistan lukeneeni Helsingin Sanomista aikoinaan artikkelin, jossa joku työterveyspsykologi ja psykoterapeutti kertoi, että tutkimusten mukaan ihmisen päivän aikana kokemista tunteista jopa 50% voi olla negatiivisia. Vaihteluväli taisi olla joku 20-50%. Jos nämä tunteet jätetään vain pois, niin elämästä jää kyllä paljon puuttumaan. Ne on hyvä kohdata, ja oppia elämään niiden kanssa. Voi oppia rakastamaan elämää, vaikka kaikki ei menisikään hyvin.
Tällä hetkellä maailmassa vallitsee hyvin kummallinen retoriikka. Rakastaminen on outoa, ja vihaaminen normaalia. Arvostamme jostain syystä sitä, ettemme välitä asioista. Toivon, että se muuttuu. Tämä on itsellekin hidas prosessi, mutta pyrin sanomaan tätä enemmän ihmisille. Minä rakastan sinua. Minun pitäisi saada sanoa tuo ilman, että alamme väittelemään, että mitä minä oikein tarkoitan. Ei, se ei välttämättä tarkoita sitä, että meidän pitäisi seurustella. Vain rakkautta, toivoa ja unelmia. Rakastan sinua. Toivon, että sinäkin rakastat sinua. Muutama sana voi todella tehdä ihmeitä.
Tuukka ”Iisakki Stugelius”, ”Werner von Stugelius”, ”Tuukka myynnistä” Mäkinen
“Kirjoittaja on aina myöhässä. Nykyään se on vain periaatteen vuoksi. Blogikin tuli myöhässä. Onneksi taide ei pyydä aikaa eikä paikkaa.”
Sällit - Tampereen poikateatteri 