Asioita vain tavallaan tapahtuu. Tai ehkä oikeammin, asioita vain tehdään, vailla selvää tarkoitusta. Tai no, kai täällä ollaan esittämässä, että osataan jotain. Se tavallaan luo mielenkiintoisen kontrastin oman arkeni ja sälleilyn välille. Arjessa kun kaikenlaiselle aktiviteetille on hyvinkin suuri tarve, ja siksi mitään niistä ei millään jaksaisi tehdä. Kun sitten tekemiseltä katoaa ilmiselvä tarkoitus, siitä tuleekin mielenkiintoista. Ei ole enää aikaa ajatella. Juokse nyt sen pallon perässä ja pysykin liikkeessä. Piakkoin se alkaa tuntua luonnolliselta. Sitä lakkaa kyseenalaistamasta omia ja muiden tekemisiä.
Kerran itse asiassa pysähdyin tarkastelemaan kaaosta ympärilläni. Kaaokselta se tosiaan näytti. Liikettä, huutoa ja alati muuttuvaa narratiivia, jossa kyllä siinäkään ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Kunnes sitten yhtyy heilumiseen taas.
Sitä palaa tekemään samoja rituaaleja viikosta toiseen. Paikoittaista ölisemistä, kävelyä vailla suuntaa ja toisten niskassa roikkumista. “Jos tunne tulee, anna sen tulla, mutta älä näyttele.” Sitä se kai loppujen lopuksi on. Me yritämme herättää jotain mikä arkisessa elämässä melko usein yritetään muuttaa joksikin muuksi. Alistaa sen epämääräisen tekeleen vangiksi jota me vääntelemme mitä erikoisempiin asentoihin. Sen jonkin kanssa ei voi keskustella, sitä ei voi voittaa, eikä muuttaa. Sitä voi vain yrittää kuvata.
Miten se nyt menikään? “Jos et voi voittaa sitä, niin liity siihen.” Miksi yrittää käyttää kehoa tunteen väärentämiseen, kun tunnetta voi ilmaista kehon kautta. Silloin se nimetön entiteetti saa kasvot. Jotain mitä voi yrittää ymmärtää. Ole siis… Se. Mitä tahansa sanotkin niin tarkoita mitä sanot. Sanoilla ei ole väliä. Konteksti on merkityksetön. Ei sitä kuitenkaan voi sanoin kuvata niin älä edes yritä. Tarraa siihen, mikä joskus oli joku jonka tunsit ja seuraa epämääräistä kasaa käsiä, jalkoja ja päitä kohti jotain mitä kukaan ei edes näe. Kaikki ovat kuitenkin herttaisen yksimielisiä siitä, että kyllä siellä jotakin on.
Lopulta ainoa järkevältä tuntuva asia mitä voi enää tehdä, on vaihtaa vaatteet ja lähteä poikain kanssa burgereille.
”Miettii elämänvalontojaan, mutta on lopulta melko tyytyväinen”
-Panu Ohra-aho
Sällit - Tampereen poikateatteri 