Mistä löytyy selitys ihmisten tarpeelle tehdä jako hyvän ja pahan välille? Ihminen on laumaeläin, jonka kehitys ruokakunnan huipulle on pitkälti kehittyneen kommunikaatiomme ansiota. Historiamme on täynnä tapahtumia ja tekoja, joita nykypäivänä pidetään barbaarisina ja julmina, mutta jotka omana aikanaan edustivat oikeuden toteutumista. Käsitys oikeasta ja väärästä on siis sidonnaista aikaan, ja mitä ilmeisimmin kulttuuriin. Se on sopimus, johon jokainen meistä opetetaan uskomaan.
Tarinoilla on ollut aina merkittävä osa lajimme kykyä säilöä ja siirtää tietoa kirjoitettuna ja puhuttuna seuraaville sukupolville. Täten tarinoiden asema yhteisön, niin pienen kuin suurenkin, moraalisen perustan luomisessa on merkittävä. Kuitenkin taidetta on usein syytetty moraalin rappeuttajaksi, miksi näin on?
Usein kyse on ollut siitä, että onko tarinan alkuperä ihmisestä, vai uskotaanko sen tulleen Jumalalta, tai muulta yliluonnolliselta taholta. Monet pitävät kristinuskoa ja sen pyhää kirjaa Raamattua pohjana omalle moraalikäsitykselleen, ja uskovat sen olevan Jumalan sanaa, milloin se olisi ainoa ja paras tapa käsitellä oikean ja väärän, sekä syntisen ja hyveellisen kysymyksiä. On pakko myöntää, että mikäli Jumala on olemassa ja raamattu todella perustuu tämän kaikkitietävän, -hyvän ja -voivan olennon käsitykseen hyvästä ja pahasta, voimme todeta että kaikki muut tarinat kalpenisivat tämän rinnalla. Entä jos tarinat ovat kuitenkin vain tarinoita, joiden tarkoitus on Jumalaan vetoamalla saada kansa toimimaan paremmin toisiaan, terveyttään ja itseään kohtaan?
Ottakaamme esimerkiksi raamatun kertomus “Fariseus ja syntinen nainen” (Raamattu, Evankeliumi Luukkaan mukaan, luku 7.), jossa Jeesus on aterioimassa erään fariseuksen luona, jonne myös kaupungissa asuva syntistä elämää viettävä nainen sitten saapuu katuakseen syntejään. Tämän takia Jeesus antaa naisen synnit anteeksi, mikä aiheuttaa hämmennystä muiden aterialla olevien kesken. Tähän Jeesus vastaa kysymällä veloista ja niiden anteeksiannosta, sekä vetoamalla anteeksiannon suuruuteen synneistä pääsemisen yhteydessä.
Ehkä näin todella kävi, mutta ilman varmaa tietoa voimme myös pohtia sitä, kuinka kätevä tällainen tarina on aikoinaan ollut osana rauhanomaisempaa velkariitojen sopimista, ja täten yhteiskuntarauhan luomista. En ota kantaa kysymykseen Jumalan olemassaolosta, vaan haluan korostaa moraalikäsityksen sidonnaisuutta aikaan ja kulttuuriin. Tarinan nainen on hyvin voinut olla vain tarinankerronnallinen työkalu, jonka avulla syntien anteeksi saamisen tärkeyttä ja jumalanpelkoon vetoamisen kautta yritettiin muuttaa tai vahvistaa yhteiskunnan normeja. Nykyään tarina taas toimii Jeesuksen hyvyyden ja Jumalan armon korostajana.
Oli miten oli, on synnin käsitys iskostunut vahvasti osaksi käsitystä hyvästä ja pahasta, mikä selittääkin miksi useat ihmiskunnan merkittävimmistä moraalifilosofeista siitä paljon kirjoittavatkin. Toki usein heitä ei filosofeiksi kutsuta, koska meillä on oma sanansa heidän kaltaisilleen hyödyllisille hulluille – näytelmäkirjailijat.
Teatteritaiteessa ihmisyys nousee pakostikin keskiöön, kun ohjaaja lihallistaa tarinan hyödyntäen ihmiskehojen ilmaisuvoimaa. Teatteri onkin täynnä monia tarinankertojia, mutta useimmiten heidän takaansa löytyy näytelmäkirjailija, jonka kynästä vallankumoukselliset, sopimattomat ja suuret tarinat ovat lähtöisin. Juuri tässä lienee syy miksi teatteritaide, muun taiteen rinnalla, on saanut osakseen paljon syytöksiä jumalanpilkasta ja moraalin rappeuttamisesta. Teatteri on kuitenkin muun taiteen rinnalla vakiintunut osaksi ihmiskunnan tarinankerrontaa, ja täten myös sidoksissa käsitykseen hyvästä ja pahasta.
1600-luvulla elänyt William Shakespeare lienee tunnetuin näytelmäkirjailija, jonka teoksista monet ovat saavuttaneet klassikon maineen, kestäneet aikaa ja tulkintoja tulkintojen perään. Kenties tunnetuin näistä teoksista on Hamlet, jossa Tanskan prinssi painii omien ajatustensa, muiden odotusten ja isänsä murhan hämärien olosuhteiden parissa kyseenalaistaen jopa omaa mielenterveyttään. Millaisia käsityksiä oikeasta ja väärästä Hamlet siis pitää sisällään, ja miten voin tulkita näytelmän Raamattuun verrattavana moraalikäsitykseen vaikuttavana teoksena?
“Kuka muuten sietäis ajan ruoskan, vääryyttä, sortoa ja loukkausta, kun lakeja poljetaan ja rakkaus on huora, ylimielisiä hallitukset ja kunnon miestä syrjii kiipijät, jos kerran voisi tilit selvittää, tikarilla kaikesta lopun tehdä?” (William Shakespeare, Hamlet. n. 1600. Suom. Eeva-Liisa Manner. 1981.)
On argumentoitavissa että jo tekstin monitulkintaisuus tekee siitä osan moraalikäsityksen ympärillä käytävää keskustelua, jos keskustelu niin rajataan ja keskustelijoita löytyy. Haluan kuitenkin tarjota vastauksen yllä esittämään kysymykseen: teatteriin kokoontuu kansaa katsomaan teosta, joka kertoo tarinan ja tarjoaa jokaiselle tilaisuuden tulkita sitä. Tämän jälkeen kansa puhuu näkemästään, ja saapuu konsensukseen siitä mitä mieltä teoksesta ollaan. Mielestäni kyseessä on moraalifilosofinen harjoite, joka on omiaan rakentamaan, purkamaan tai vahvistamaan käsitystä hyvästä ja pahasta.
Mistä kaikessa siis on kyse? Nostin esille kaksi tarinaa, joista molemmat ovat tunnettuja tai tunnetusta lähteestä. Hyvä ja paha ovat pelkkiä sanoja, jotka määritellään jatkuvasti uudelleen, jotta ihminen voisi luoda maailmasta mielessään kokonaisuuden jota hän voi sitten hallita. Usko Jumalaan, ihmiseen tai sopimuksiin, sekä näiden uskojen suhde toisiinsa on pohja jolle ihminen rakentaa aikakausi kerrallaan käsityksensä moraalista.
Näin ollen tarve luoda mustavalkoinen jako, jolla selittää harmaiden sävyjen värjäämä maailma johtuu puhtaasti siitä, että se on inhimillistä. Siellä missä on ihmisyyttä on tarvetta luoda järjestys, ja halu hajottaa vanha ja paha, jotta viisaampana voi luoda uutta ja hyvää. Tarinat toimivat peileinä tälle todellisuudelle, jossa elämme ja siksi ne myös ovat omiaan toimimaan sen todellisuuden rakennuspalikoina.
-Altti Kiuru
”Kirjoittaja julistaa ylpeästi olevansa täsmällinen. Hän on vastuussa sällien blogien julkaisemisesta.”
Sällit - Tampereen poikateatteri 