Olin 420 päivää vanha, kun Hanna Pakarinen julistettiin Idolsin ensimmäisen tuotantokauden voittajaksi. Samassa kilpailussa kilpaili myös emotukkainen Antti Tapani Tuisku.
Olin 10, kun Antti julkaisi albuminsa Toisenlainen tie, jolta löytyy myös kappale nimeltä Mies. Toisenlaisen tien kannessa Tuisku on vielä pehmeä, ehkä vielä vähän hukassa oleva poika, beigensävyinen koko kansan poppari. Mies on lempeä rallatus, jossa pyydetään kertomaan ”kuinka ollaan mies”.
Mä tunnen muotin, joka annettiin
Sen miljoonat on täyttäneet aiemmin
Oisinko mä rakkaiden vuoksi valmis tappamaan?
Jos sitä miehisyyteen vaaditaan?
(Mies, Korkeamäki/Lindroth/Riihimäki/Sirviö/Tuisku/Wirtanen, 2013)
Jokainen tietää millainen on stereotyyppinen mies. Se on se, joka tykkää autoista ja nikkaroimisesta ja käyttää pitkiä farkkushortseja. Miten pitkälle suostuu menemään sopiakseen siihen muottiin? Antti Tuisku kysyi ja vastasi lopulta itse tavalla, joka sai pikku-Kuuran puhkumaan vihasta.
20. Helmikuuta 2015 julkaistiin single nimeltä Peto on irti, eikä juhliva, räväkkä ja sinitukkainen Antti Tuisku enää iskenytkään runoutta ja fantasiakirjallisuutta rakastavan lapsen sydämeen. Petturuutta korkeimmalla tasolla. Antistahan on nyt tullut samanlainen kuin kaikista muistakin! 12-vuotiaana idolisointi on julminta. Se on sokeaa rakkautta. Antti Tuiskun uuden levyn sanoma oli se, että sä saat olla just sellainen, kun sä olet. Sä saat olla just sellainen mies, kun sä olet. Levyllä on kappaleita oman kropan rakastamisesta, stereotypioista ja vapaudesta. Se oli aika pelottavaa itseään etsivälle 12-vuotiaalle, mikä varmasti synnytti sen vastareaktion. Jos pelkää omaa kehoaan, miksi sitä haluaisi juhlistaa, eikö olisi helpompaa olla hiljaa? Jos pelottaa olla typerä, riehua vähän, miksi pitäisi riehua? On mukavampaa olla omalla beigenvärisellä mukavuusalueella.
Etkö sä kuullu sä kelpaat kyllä
Hei ho paita pois
Kaikilla meil on ongelmii
Kaikil on oikeus olla täällä
Hei ho paita pois
Kaikki me ollaan ihmisii
(Hei ho paita pois, Rannila/Jurek/Tuisku/Törmä, 2015)
Kyllä minä mieluummin olisin omalla mukavuusalueellani. Se beige on tosi mukava, vaikka siitä on vuosien varrella tullut tartaanikuvioista. Se on näennäisesti kiinnostava, mutta yhä beige. Antti Tuisku on tavallaan kiskaissut mukaansa. Kun mietin 10-vuotiaana millaista on olla mies, se johtui siitä että Antti oli osannut kysyä sitä. Antti kertoi minulle 12-vuotiaana, että kelpaan sellaisena kuin olen, että minun ei pitäisi välittää muista. 15-vuotiaana julkaistu kappale Kumipuku mainitsi sukupuolivähemmistöt ja itketti bussissa matkalla Helsinkiin ja Tragedia iski pahimpiin sydänsuruihin. Antti Tuisku on aina ollut mukana matkassa, repinyt minua ulos mukavuusalueelta, piirtänyt ne viivat tartaanikuviota varten. Antti Tuisku on tehnyt sen, mitä omalta suosikkiartistilta voikin odottaa: sanoittanut kaiken, mitä olen tuntenut, kertonut minulle totuuksia elämästä, silloinkin kun en halunnut kuulla niitä, nostanut minut sängystä ja ottanut olkapäästä kiinni ja näyttänyt että on paljon hyvää. Tartaanikuvion vaaleansiniset viivat laajenevat hitaasti ja ehkä mukavuusalueesta tulee suurempi ja vaaleansininen. Olen paheksunut tai pelännyt Antin uusia aluevaltauksia koska ne ovat olleet oman mukavuusalueeni ulkopuolella, olen pelännyt, että Antti ei yhtäkkiä enää olekaan samaistuttava tai lempeä.
Ja nyt Antti on tehnyt sen taas. Uusimmissa Instagram-kuvissaan Antti Tapani Tuisku vispaa taikinaa haaravälinsä peittävällä kulholla ja virnistää leveästi. Hän aikoo julkaista perjantaina lisää treeniaiheista musiikkia. Jos Antti jotain osaa, hän osaa keksiä itsensä aina uudelleen, mikä on jokseenkin kadehdittavaa sekä ihmisenä että taiteilijana. Tänä perjantaina aion hengittää syvään, kuunnella sen uuden albumin ja olla onnellinen siitä, että Antin mukavuusalue kasvaa ja ehkä saan siitä jotain mukaani, vaikka se olisikin vähän pelottavaa.
-Kuura Juntunen
”Kirjoittaja on ylpeästi Antti Tuisku-fani, omat rajansa (tietenkin) ymmärtävä työnarkomaani ja pseudo-Frankenstein.”
Sällit - Tampereen poikateatteri 