Bussin ovi menee kiinni ja taulussa lukee, että keskustorille kestää 13 minuuttia. Miksi minä aina teen tämän itselleni? Tänään on mun 6859 päivä elossa. Blogi piti kirjoittaa jo eilen ja aiheena olisi ollut ”Burnout” tuo modernin suorituskeskeisen yhteiskunnan muotisana, jonka avulla voi leveillä puolitutuille Facebook ystävilleen kuinka paljon töitä teit ja kuinka nyt olet oppinut ja kasvanut ihmisenä huimasti. On se elo rankkaa!
Tässä sitä nyt ollaan katsomassa petoa silmästä silmään, valkoinen A4 jolle minun pitäisi saada aikaan jotain siedettävää soopaa elämästä, olemassaolosta ja teatterista. Aloitetaan siitä mihin en eilen väsymykseltä pystynyt, Burnout. Mä olen tai vähintään tulen olemaan työnarkomaani, koska asioiden aikaansaaminen antaa mulle merkityksen. Sen merkityksellisyyden tavoittelusta mä nyt maksan kalliisti, mä olen väsynyt. Niin helvetin väsynyt, että blogin kirjoittaminen, postin hakeminen ja ruoanlaitto tuntuu mahdottoman suurilta esteiltä joiden edessä pelkään kuolevani, kun sydän ei enää jaksa pumppaa verta kaikkien ongelmien lähteelle, päähän.
Lensin liian lähelle aurinkoa ja poltin sit siipeni, ällöttävä klisee mutta tosiaan aika kirjoittaa valuu nopeasti sormieni läpi näppäimistölle.
Aika. Merkitys. Teatteri.
Nyt voisi alkaa Altti sitoa kaikkia näitä lankoja koherentiksi kokonaisuudeksi, joka saavuttaa kliimaksinsa seuraavan kahden kappaleen sisällä.
Merkitys, en usko siihen että olisi jotain universaalia ennalta määrättyä merkitystä. Eksistentialistinen nihilismi, eli itse voin kokea asiat merkityksellisiksi, mutta tiedostan että kun kuolen se merkitys lakkaa ja tällä logiikalla kaikki on lopulta merkityksetöntä. Se ei pelota.
Teatteri, sanoilla on suunnattomasti valtaa ja siksi minä rakastan teatteria. Sanojen valta on myös pelottavaa, koska uskomme omia tarinoitamme turhankin hyvin. Siksi toivon, että tästä blogista muistaisit seuraavan. Älä hauku itseäsi, ja älä hoe haluavasi luovuttaa. Saatat uskoa sen.
Aika, tänään on tosiaan 6859 päiväni elossa. Ihan nastaa, koska huomisesta ei voi olla koskaan varma. Elämässäni on kaikki tragikoomisen farssin piirteet, mutta niinhän sen kuuluukin mennä. Elämä on ihan hirveän ihanaa.
-Altti Kiuru
”Kirjoittaja on kävelevä “tee kuten sanon älä niin kuin teen”, ja nousee nyt bussista kiireellä”
Sällit - Tampereen poikateatteri 