Sosialisoituminen

En ole tänne ennen kirjoittanut, mutta kerta se ensimmäinenkin. Kirjoittamisen aihetta ei
sentään kauaa pitänyt miettiä.

Mietin usein, miten vaikeaa sosialisoituminen uusien ihmisten kanssa tuntuu olevan minulle. Varsinkin jos ei ole mitään luonnollista tilannetta, missä aloittaa keskustelu. Kyllä puhuminen ja sosialisoituminen muiden kanssa onnistuu esimerkiksi tunnilla ja ryhmätöissä. Mutta jos tarvitsisi mennä puhumaan uudelle ihmiselle ihan tyhjästä, se on ihan hemmetin
vaikeaa.

Ensimmäisenä tulee ajatus, voinko edes mennä. Mitä jos se on outoa, että menen yllättäen puhumaan? En edes kunnolla tunne tätä henkilöä. Joskus yritys puhua jää jo tähän ja päätän olla menemättä.

Jos pääsen ensimmäisestä vaiheesta ohi, esimerkiksi jos jo tunnen tämän henkilön jostain ja ajattelen, ehkä se ei ole sittenkään niin outoa. Tämän jälkeen seuraava ajatus jo odottaa. Alan miettiä, mitä jos on huono hetki. Kuinka iso riski on nyt puhumalla, että pilaisin jotain Mitä jos se sittenkin olisi vain liian outoa ja mitä edes sanoisin. Alan ahdistua ja se tuo lisää negatiivisia ajatuksia, miten ei kannattaisi edes yrittää puhua. Yleensä yritys puhua jää juuri tähän ja jatkan päivää ajatellen, että ehkä puhun joku toinen päivä.

Kolmanteen vaiheeseen pääsen hyvin harvoin. Silloin olen jotenkin saanut ajateltua, että jos on joku, kenelle haluaisin puhua, voin sen oikeasti tehdä, varsinkin jos olen tavannut hänet jo aikaisemminkin, ehkä jopa täysin uudenkin henkilön kanssa. Olen mahdollisesti keksinyt jo jotain mitä sanoa! Kaiken tämän jälkeen saatan päästä jo puhumaan. Silloinkin vain, jos olen saanut rauhoiteltua itseäni, jotta voin olla ja puhua luontevasti. Ajatus siitä, että en myöskään liikaa ajattele mitä sanon helpottaa ja vihdoin pääsin puhumaan.

Tämä kaikki varmasti vaikuttaa sekavalta, mutta sitä se on aina ajatuksissakin. Todella usein ajattelen olevani vielä yksin kokemuksieni kanssa. Silti, aina kun tästä aiheesta puhun, saan todeta, että en ole yksin, vaikkakin olen paljon tunteellisempi ja ajattelevaisempi muihin verrattuna. Ongelma on silti sama monilla ja se helpottaa ajatuksena minuakin. Sitä kautta tulee tukea ja tietoa, että tätäkin taitoa voi harjoitella.

-Mika Myllyoja

”17 vuotias poika jolla on paha addiktio teatteriin”