Helvetin pimeys

Moi, mä oon Konsta ja kerron teille nyt vähän pimeydestä. Mä olen aina tykännyt pimeydestä mutta nyt alan tajuamaan miten vituttavaa se on.

Katson aamulla ulos ja tajuan viimein, että ei ole enää kesäkuu. Siinä sitten katselen ulos ja ajattelen, että ehkä siellä näyttää paremmalta kohta. Tässä vaiheessa käyn suihkussa virkistymässä. Onneksi suihkun jälkeen on aina virkeä olo ja menenkin katsomaan ikkunasta ulos. Se oli virhe. Ulkona näyttää ihan samalta, kuin äsken. Tai no, ei ihan samalta. Nyt siellä sataa vettä. Nyt tätä blogia lukevat saattavat tuntea, kuinka turhautunut mä olen tällä hetkellä. Saattaisin menettää millä hetkellä tahansa järkeni tähän hommaan mutta pysyn kuitenkin rauhallisena ja kuivaan tukkani pyyhkeeseeni.

Jotta tästä tekstistä ei tulisi ”my day” tyyppinen paskanjauhanta puhe, niin hypätään siihen vaiheeseen missä olen noussut bussista pois koulun edessä. En tosin näe koulua tällä hetkellä, koska kyllä te tiedätte. Onneksi minun ei tarvitse vaihtaa rakennusta tänään ja voin istua koko päivän sisällä, niin että minun ei tarvitse käydä ulkona kertaakaan.

Kello on nyt 12.50 ja pääsen koulusta. Toistan, kello on nyt 12.50. Avaan oven ja mitä näenkään. En mitään. Nyt minua alkaa hermostuttaa. Mainitsemani vesisade on vaihtunut räntäsateeksi. Ainoat valopilkut mitä näen ovat liikennevalojen värit. Edes pieni, pienenpieni auringon säde saisi minut taas hyvälle tuulelle. Sellaista ei kuitenkaan tule näkymään vielä hetkeen. Viimeinen asia mitä näen ulkona ennen kuin menen nukkumaan, on se helvetin pimeys. Miten olen koskaan voinut pitää pimeydestä? Miten tässä voi pysyä millään järjissään?

-Konsta Rasimus

”Kirjoittaja on liittynyt Pimeyden vihaajien ry:n vakituiseksi jäseneksi.”