Hei jälleen, Altti tässä. Mä oon nyt kirjotellu, raapustellu ja ajatuksiani muutenkin aukonut teidän, sekä ennen kaikkea omaksi ilokseni useamman kerran viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana. Siitä huolimatta en ole kovinkaan paljoa kirjoittanut suhteestani teatteriin, tai siihen miltä se arkisissa treeneissä tuntuu. Olen puhunut sälleistä, aikuistumisesta, peloista ja sitten kerran kirjoitin kohtauksen muotoisen blogin, jonka tulkinta on itsellekkin hieman vaivalloista. Rivien välissä on ollut paljon huomautuksia, ajatuksia ja tunteita, mutta tänään puhutaan suoraan ja isketään se mitä on pöydälle.
Teatteri merkitsee mulle paljon. Se auttaa mua käsittelee ja sisäistää maailmaa, sekä ymmärtämään itseäni paremmin. Se antaa myös mahdollisuuden tuntea tunteita aivan laidasta laitaan. Eilisen treeneissä tehtiin harjoite, jonka jälkeen mulla oli todella rauhallinen ja sellanen eräänlainen puhdas olo. Tarkoitan sitä, kun saa aivoista kaiken kuonan pois ja jäljelle jää se mukava fiilis siitä, että:
Tässä mä olen. Tässä mä elän. Tässä mä jaksan.
Teatteriryhmä oli omalla kohdalla se paras asia, minkä 16 -vuotias Altti ois voinu löytää. Onneksi löysin, koska monista nuoruuden kipukohdista on tullut selvittyä sällien, kirjojen ja näytelmien avulla. Tiedän, että vielä paljon haasteita löytyy edestä, mutta pikkuhiljaa ne vaihtuu nuoren aikuisen haasteisiin, sitten aikuisen ja lopulta eläkeläisen haasteisiin. Kaiken sen keskellä ihminen on aika voimaton, mutta toisaalta ei elämää yksin kohdata. Omalla kohdalla uskon, että ystävien, kumppanin(/nien) lisäksi tulee myös teatteri kulkemaan osana elämää.
Elämä on prosessi. Siihen mahtuu paljon paskaa, mutta siihen mahtuu myös ihan uskomaton määrä hyvää. Tunteita tulee ja tunteita menee, mutta teatterilla voi saada ne tunteet aikaan. Kaikessa yksinkertaisuudessaan mä teen teatteria, koska sitä tehdessä elän tässä maailmassa.
-Altti Kiuru
”Kirjoittajalla on vakava vaiva
velloa vittumaisen vivahteikkaissa vaikeuksissa,
vaan ei verikostoa välittömästi vaadi vaivoistaan.”