Ensinnäkin.
En halua valehdella, minä en halua kirjoittaa tähän blogiin mitään, jota ajattelisin teidän muka haluavan kuulla. Huijaisin siten vain itseäni ja ylipäätään ketä tahansa kuka tätä blogia tuleekin lukemaan. Joten, avaan teille todellisen itseni. Kirjoitan mitä minä itse koen, sälleistä, itsestäni, ylipäätään elämästä. Joten.

Minä en koe kuuluvani joukkoon. Huomioksi. Näihin ajatuksiini ei sisälly yhtään vihaa, ei yhtään syytöstä. Sällit ovat suurimpia mahdollisuuksia, joita minulle on suotu, olen todella kiitollinen siitä. Sisäinen yhteishenki ja rakkaus on lähes epätodellista ja arvostan kaikkea iloa ja mahdollisuutta olla oma itsensä vapaasti koko sydämestäni. Ongelma on minussa ja siksi kaikki suruni ovat kohdistuneet minuun.

En pysty käsittämään miten tämä lämmin karma ei sisimmissäni vakuuta minua, tai niin ainakin pakotan itseni uskovan. Tämä tunne, ulkopuolisuus on ollut akuutisti taistelun alla koko ensimmäisen lukiovuoden ajan. Kyseinen tunne on hiipinyt ihoni alle salakavalasti, se pesii ystäviensä kanssa ja ruokailee ahdistuksellani huomaamattani. Tiesin, että omilleen muuttaminen ei tulisi olemaan helppoa ja varsinkaan nuorena alle kuusitoista vuotiaana. En vain osannut varautua näihin vanhoihin tuttuihin yläaste ajoilta, jolloin taistelin oman intohimoni puolesta ahdistusmonsteria vastaan. Taistelu päättyi tuolloin makeaan voittoon mutta vanha vihollinen päätti nöyryytyksen jälkeen kerätä vahvistusjoukkonsa iskeäkseen väijytyksellään vahvempana kuin koskaan.

Kerran sällien harjoituksissa seurasimme porukalla näkymätöntä, raivostuttavan hyvä fysiikkaista ja nopeaa tulikärpästä. Tässä tilanteessa muiden yli kieriessä ja taivaisiin kurotellessa me olimme ikään kuin muurahaisyhteiskunta, jolla on vain yksi tarkoitus, Suojata toisiaan pahalta. Siinä tilanteessa, intiimin ja hikisen hetken aikana minusta tuntui, että maailmani nielaissut demoni oksensi minun oman sieluni pihalle. Harjoitusten jälkeen veli Siimeksen kysellessä ajatuksia harjoituksesta avasin suuni vapaaehtoisesti ehkä ja jopa ellei ensimmäistä kertaa koko tämän sälleissä toimimiseni aikana. Suustani pääsi silloin lausahdus ”tuntuu hyvältä kuulua joukkoon”. Vaikka tämä saattoikin demonin mielestä olla idioottimainen lausahdus, joka saa minut vain naurunalaiseksi, tunsin oloni mahtavaksi. Olin voittanut kyseisen päivän taistelun, vaikka omat terrorisoivat pelkoni (petollisten tietokonepeli addiktioiden seurana) eivät aikoisi luovuttaa, tiesin, että ne eivät tulisi pääsemään helpolla.

Tällaiset pienet hetket, pienet sanat, pienet teot toisille ihmisille voivat merkitä paljon taistellessa mitä tahansa vastaan, olkoon se vaikka sitten kauhu nimeltään yksinäisyys tai masennus. Tuo hetki auttoi minua setvimään päätäni. Kyse on absoluuttisesta faktasta, että kaikilla on omat demoninsa, joita vastaan on taisteltava. Se mihin tuloksiin taistelu päättyy, on sinusta itsestäsi kiinni.

– Toivo Kleimola
Kirjoittaja on Kuusankoskelta Tampereelle muuttanut basisti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.