Pelko

Täytin juuri 18, kun kaikki meni kiinni. Muistan jakaneeni kakkupäivän ilon treeneissä erään veljen kanssa, joka seisoi kanssani kaikkien ystäviemme keskellä ja otti vastaan koronat, jonka olimme lahjaksi saaneet. Sen makua kuvailtiin pitkäksi ja laihaksi. En keksi parempaa tapaa kuvata näitä kahta ohimennyttä kuukautta. Aivan liian pitkä aika, aivan liian vähän sisältöä.

Mutta minä en pidä synkistelystä. Onnellisuus on valinta, ja valitsen olla onnellinen. Vaikka tunnen oloni patongiksi, johon on levitetty aivan liian vähän voita, olen silti kokenut asioita, jota en tahdo unohtaa. Ensimmäiset etätreenit. Ystävien äänten kuuleminen ja heidän kanssaan jauhaminen, aivan kuin kaikki olisi tavallista. Viikoittaiset D&D pelit ja koulun vahingossa unohtaminen kokonaiseksi viikoksi. Veljille puhelimessa avautuminen, jota aion ehdottomasti jatkaa tämän jälkeen. Kaikki tilanteet, vaikka kuinka kurjat, tuovat uusia kokemuksia. Hyvässä ja pahassa. Olen kuitenkin onnekas, minun elämässäni ei koulun, D&D:n ja sällien lisäksi ole kauheasti sisältöä. Ja vaikka kaikki nämä näennäisesti jatkuu, ei se tunnu samalta.

Kaipaan Sällejä. Kaipaan perusasennon korjailua, kaipaan kunnolla hengittämistä, kaipaan liikuntaa, repliikkejä, painimista ja lattialla kierimistä. Missään muualla en ole tuntenut kuuluvani porukkaan. Missään muualla en pysty päästämään irti ja vain olemaan. Ja nyt kun minulla ei sitä ole ollut, olen huomannut jotain itsestäni.

Koko elämäni olen ollut pelon vallassa. Minua on pelottanut seistä, minua on pelottanut puhua, mennä juhliin, olla rehellinen, kertoa itsestäni. Ja vaikka paranen pala palalta, pelkään yhä. Jopa sällejäkin joskus. Joudun ravaamaan hermostuneena huoneen halki lähettääkseni yhden viestin wappiryhmään. Käteni ovat kylmähiessä nytkin, kun kirjoitan tätä. Syntymäpäiväjuhlissani tulin tunnin liian aikaisin anniskeluravintolaan. Minua pelotti sanoa jollekin, joten vaeltelin yksin ympäri Tampereen keskustaa, kunnes joku tuli. Minä teen joka tiistai taistelusuunnitelman. Käyn läpi mitä sanon, miten saan kaikki hurmaantumaan minusta. Kaikki tämä koska minua pelottaa niin maan perkeleesti, että menetän kaiken. Aivan kuten aina aikaisemminkin.

Mutta minä en pidä synkistelystä. Tiedättekö mitä tapahtuu, kun treenit alkaa? Kun astun ovesta läpi, kaikki se katoaa. Kaikki suunnitelmani, vapisevat jalkani ja valheet itselleni sulavat pois. Tuntuu kuin maailma vain katoaisi. Pian on kulunutkin kaksi tuntia ja istun syömässä ystävien kanssa. Menen bussilla kotiin ja vasta kotona suihkussa muistan mitä kaikkea minun piti tehdä. Yleensä kohautan olkapäitäni ja totean: ”Ihan hyvin se meni ilmankin.”

Minun on vaikea kuvailla kuinka tärkeitä sällit ovat minulle, koska minua pelottaa. Minua pelottaa, että yritän liikaa. Samaan aikaan minua pelottaa, etten yritä tarpeeksi. Voin hokea itselleni sen johtuvan menneisyydestäni, tai ahtaista miesmalleista tai mistä vaan. Mutta totuus on tämä: Pelkääminen on valinta. Minä valitsen olla rohkea.

Treeniviikonloppuna olin onnellisempi kuin koskaan. Heti kun “Guardians of the Galaxy” soundtrack alkoi soida kaiuttimista ja auto lähti kohti Orivettä, en enää pelännyt. En pelännyt olla itseni, en pelännyt nauraa, en pelännyt epäonnistua enkä pelännyt itkeä. Ja sitä minä tein aika paljon. Pillitin kuin pikkukakara toisen päivän iltana, en siksi että olisin surullinen, vaan koska olin niin iloinen. Ja vaikka heti viikonlopun jälkeen aloin taas kammota yksinkertaista tekstiviestiä, näin se parantuminen käy. Nämä kokemukset jäävät päähän, ne jäävät elämään ja ne muistuttavat minua siitä millaista elämäni voisi olla joka päivä.

Viimeisistä live-treeneistä on ollut nyt yli kaksi kuukautta. Tänään aloitamme nauramisen, hengittämisen ja perusasennon korjaamisen jälleen. Vaikkei painiminen ja lattialla kieriskely ole vielä sallittua, odotan tätä päivää innolla. Uskon että monille meistä tämä päivä merkkaa hitaan paluun alkua. Paluuta elämään ilman tartunnan pelkoa. Minun tapauksessani, jos rohkenen toivoa, paluuta elämään ilman pelkoa ollenkaan.

Weeho Bulli.