Täysi-ikäisyyden kynnyksellä

Alku, keskikohta ja loppu. Näihin kolmeen tilaan voidaan jakaa monet asiat tämän rajallisen olemassaolomme sisällä. Tässä blogikirjoituksessa aion käsitellä omaa lähestyvää täysi-ikäisyyttäni, joka lienee rinnastettavissa elämäni tutoriaalin loppumiseksi, sekä sälliyttäni jonka alkutaipale on myös jo jäänyt taakseni. Tämän lisäksi höpäjän hieman koronasta ja teatterista. Toivotan lukijat tervetulleeksi ja pyydän rönsyilyäni anteeksi.

“Limen tarkoittaa kynnystä, ohutta rantua, joka ei ole rakennuksen tai huoneen sisällä eikä sen ulkopuolella, vaan yhdistää yhden tilan toiseen ja toimii pikemminkin paikkojen välisenä käytävän kuin itsenäisenä paikkana.”

(Johdatus esitystutkimukseen, Richard Schechner, 118.)

Elämäni ei toivottavasti ole vielä lähelläkään keskikohtaansa, mutta lapsenaskeleeni ovat jo jääneet taakseni. Nappasin tuon lainauksen ensisijaisesti vaikuttaakseni sivistyneeltä, mutta taustalla oli myös tarve sitoa tekstiäni koherentimmaksi kokonaisuudeksi, koska koen tuon kahdeksannentoista ikävuoden olevan siirtymävaihe. Se on laillinen rajapyykki nuoren ja täysi-ikäisen välillä. Tiedän, että 18-vuotias on vielä nuori, mutta ero siinä kuitenkin on. Odotukset, vastuut ja oikeudet kaikki saavat lisää sivuja ja pientä pränttiä, kun herään sinä toukokuun kuudennentoista päivän aamuna. Mielenkiintoista ajatella sitä niin, koska oletan sen aamun tuntuvan aivan samalta kuin kaikki muutkin aamut. On jano ja pitää käydä kusella, kirottu olkoon tämä biologian itseään ruokkiva sykli. Takaisin juoneen Altti!

Nyt on hyvä hetki kertoa enemmän koronasta ja teatterista. Toisaalta paljon ei ole sanottavaa muuta kuin, että vittu kun vituttaa tämä korona. En ole päässyt treenaamaan yhdessä veljein kanssa, minkä seurauksia ovat mm. liian vähäinen ejakulaatio-vitsien kuuleminen, hajuaistin palautuminen ja ikävä. Sällit ovat hankalasti lokeroitava asia minulle, koska ryhmä on täynnä erilaisia maskuliinisuuden tyyppejä, niin monia persoonia ja
ajatuksia. Silti tunnen vahvaa joukkoon kuuluvuutta aina ollessani sällien kanssa. Saa puhua, saa olla ja kukaan ei sulje sua pois. Erilaisia vastauksia ja huomatuksia toki tulee, mutta se on hyvän dialogin merkki.

“Muodollisia titteleitä ei käytetä, joskus ei edes etunimiä. Sen sijaan rituaalitilassa ihmiset kutsuvat toisiaan “sisareksi”, “veljeksi”, “toveriksi”, “sinuksi” tai jollain muulla yleispätevällä nimityksellä.”

(Johdatus esitystutkimukseen, Richard Schechner, 122.)

Me ei olla kultti (En ole toki tarkistanut määritelmää). Me ollaan porukka nuoria miehiä, jotka tekee teatteria. Mä olen oppinut sälleissä paljon teatterista, omasta miehisyydestä, sekä oikeestaan myös elämästä. Tiedän että kuullostan tosi kornilta tai liiottelevalta, kun puhun näin korkeesti jostain mikä on loppujen lopuksi usein ilman paitaa “weehon” huutamista. Silti kun katson taakseni ja huomaan, että vuosimäärällisesti mun aktiivisälliys on mahdollisesti saavuttanut keskikohtansa, niin en voi olla muuta kun ihan pirun kiitollinen. Mulla on paljon sanottavaa sälleille itselleen, mutta näin blogiin haluan kirjottaa kiitokset kaikille, jotka on ollut katsomassa meitä, tai auttanut esityksissä muuten. Kiitos!

Meillä sälleillä on omat juhlallisuutemme veljille, jotka täyttää kahdeksantoista. Nyt koronan takia saattaa omalta kohdalta jäädä väliin perinteiset meiningit, mutta teams-kaljat kuullostaa jo aika mahdolliselta digiloikalta. Kiitos myös Jyrille, meidän ohjaajalle, joka teatterin lisäks opetti mulle erittäin tärkeen lausahduksen “Saa olla paska ja saa olla paskana”.

Taidan lopetella tän blogin tähän, koska muuten sisältö menee liian sisäpiiri jupailuksi. Olkaa kaikki armollisia itsellenne ja yrittäkää muistaa, että joskus taas palataan siihen kuvitteelliseen tilaan, jota aina jälkikäteen väitetään “normaaliksi”. Altti kiittää, kuittaa ja kumartaa.