Ramppikuume

Päivämäärä on 24 huhtikuuta 2026. Sijainti toistaiseksi Tampere. Seisomme Lukiomme pääaulassa, jotkut sällit syömässä jotkut jutustelemassa toistensa kanssa. Minä istun hiljaa jännittämässä, vaikkakin turhaan. Bussi lähtee, ja olemme tien päällä. Käymme syömässä, ja vedämme bussimatkan päätökseen. Bussimatka meni sievästi, ja sijainti muuttui Mikkeliksi.

Olimme Mikkelissä Ramppikuume-tapahtumassa, eli nuorten teatteriporukoitten viikonloppuleiri esityksineen. Meidän teatteriryhmä oli siellä omalla tulkinnalla Lemminkäisestä, ja olimme hyvin iloisia päästyämme sinne. Työpajat ja toiminta paikan päällä oli hyvin antoisaa, mutta en kuitenkaan pysty unohtamaan viikonloppua yhden asian takia.

Katsoin koko viikonlopun teatteriryhmääni, ja ajattelin, kuinka hienoa on olla heidän kanssaan täällä. En haluaisi olla lähes kenenkään muun kanssa täällä, ja mietin samalla, kuinka ylpeä olen heistä. Tämä tunne huipentui esityksessämme, kun pääsimme esittämään teoksemme ensimmäistä kertaa koskaan. Kaikki olivat hyvin ylpeitä toisistaansa, sekä tunnelma viipyi seuraavaan päiväänkin. Tätä tunnetta en vain saa unohdettua. Jokaisesta sällistä, vaikka ei olisi edes ollut paikan päällä, olen teistä kaikista hyvin, hyvin ylpeä.

Viikonloppu sai minut kuitenkin miettimään yhtä asiaa: Lemminkäinen kertoo toksisesta maskuliinisuudesta. Lemminkäinen uhoo ja esittää kovaa, mutta loppujen lopuksi vain pelkää. Olen hyvin iloinen siitä, että teatterimme opettaa meitä olemaan oma itsemme, missä voi olla juuri sellainen kuin haluaa. Missä itse saa kukoistaa, vaikka se merkitsisi hieman uhoamista ja pelkoa. Yhdessä me siellä kaikki selviämme.

”Tämä Sälli miettii, mitä hän ei veljiensä vuoksi tekisi.”

Aaretti Lillia