Splruuuuuuut.

Splörö perors ströputin blurtspeego ghokyr mölgpä, spirulinam. Splörö tlölörö sköölörpö töpörönötönö töööt. 

On mitä muut ihmiset puhuu, koska mä olen oman elämäni päähenkilö. Ihmisethän luontaisesti uskoo niin. Tai aika monet itse asiassa uskoo olevansa koko universumin päähenkilöitä, jossa ei tietenkään ole järkeä. Suurin osa ihmisistä myös uskoo olevansa keskivertoa parempia kuskeja. Matikka ei oo mun vahvin laji, mutta jos suurin osa on keskivertoa parempi, niin silloinhan keskiverron pitäisi nousta tähän uuteen standardiin. Mitä helvettiä? Jos mietitään tätä asiaa tälleen ontologisesta näkökulmasta, niin me ollaan universumin tapa tarkkailla universumia itse. Ihan hassu ajatus, mutta eihän tolla nyt mitään väliä ole. Jos me ollaan universumin tapa tarkkailla universumia itse, niin aika me tehdään kyllä aika palavan paskaa duunia. Kukaan ei ole varma mistään ja valeuutisia jaetaan päivittäin. Misinformaation tulva alkaa pikkuhiljaa olemaan suurempaa kuin itse informaation tulva, ja se on aika pelottavaa. Onneksi maailmassa on hyviäkin puolia – nimittäin vihdoin näyttää siltä, että 16 kuukautta kestänyt marraskuu on alkanut paikoittain rakoilemaan, ja harmaan pilvipeitteen takaa tulee aurinko, joka tuntuu maukkaammalta kuin koskaan. 

Mä oon aika paljon miettinyt. Elämää. Ja aikaa. Ja kuolemaa, mitä näitä nyt on. Ihminen on aika hyvä juksaamaan itseään. Hartmut Rosa puhuu kirjassaan “Social Acceleration” aika mielenkiintoisista asioista: “Hän, joka elää kaksi kertaa nopeammin, voi nähdä kaksi kertaa enemmän maailman mahdollisuuksia, ja täten elää kaksi elämää vain yhden aikana.” Ja tämä sai mut pohtimaan teatteria. Näyttelijänä mä elän niin sanottua kaksoiselämää. Joskus kolmois- tai jopa neloiselämää. Mulla on lavalla hahmo, joka ei ole minä, joka tuntee eri asioita kuin minä, joka elää erilaista elämää kuin minä. Tämähän siis joko tarkoittaa sitä, että mä elän enemmän ja koen enemmän asioita kuin muut, jotka elää yksöiselämää, tai mä oon vähentänyt oman itseni elämistä jotta pystyn eläytymään myös muihin hahmoihin. Tähän mulla ei ole yhtään varmaa vastausta. Ei edes epävarmaa vastausta oikeastaan, pitäisi varmaan lukea enemmän. 

Rosa jatkaa kirjassaan erittäin dramaattisesti: “Hän, joka elää loputtoman nopeasti, voi lopettaa kuoleman pelkäämisen. Vaihtoehtojen tuhoaja. Kiihtymisestä tulee pysyvä substituutti ikuisuudelle.” Tähän voikin jäädä hetkeksi miettimään. Mitä Rosa oikein tarkoittaa tällä? Mitä loputtoman nopea eläminen tarkoittaisi? Minä ymmärsin Rosan ajatuksen näin: kiihdyttämällä elämistämme loputtoman nopeaksi eli ts. säästämällä niin paljon aikaa, ettei sitä kulu, ehdimme elämämme (eli nyt, ikuisuuden) aikana käydä kaikki mahdollisuudet läpi, vaihtoehtoja ei enää siis ole. Kiihtymistä voi ajatella myös fysiikan pohjalta, että aika näyttää kulkevan hitaammin, mitä nopeammin liikkuu. Oletan Rosan pointin pohjustuvan tähän. 

Jotta pääsemme mahdollisimman lähelle tätä, teemme kaiken säästääksemme aikaa. Suurin semanttinen temppu, minkä ihmiskunta on koskaan vetänyt. Jokainen asia, jolla yritämme säästää aikaa, itse asiassa vain kuluttaa sitä. Säästämme aikaa, mutta lopputuloksena meillä on vähemmän aikaa. 

Miten tämä liittyy mitenkään teatteriin? No en minä tiedä, tässä mä vaan pohdin ja pohdin enkä ikinä päädy mihinkään. Jotenkin silti asia vaan on niin, että pohdinnan jälkeen on fiksumpi olo. Olkoot se sitten vain ja ainoastaan se tunne fiksuudesta, teen sitä silti. Olisihan se ihan siistiä oikeasti ymmärtää maailmaa syvemmin, mutta kattoo nyt mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä joskus alan ajattelemaan niin nopeasti, että kiihdyn olemattomiin. Saa nähdä. Nyt mä meen keittään kahvia ja pelaamaan videopelejä. 

-Tuukka Mäkinen

”Splöröti splörö, teatterihörhö, muumipeikko ja mörkö. Nyt solmin mustan kravaatin
tuplasolmuun. Tottunein käsin, kuin pyöveli hirttoköyden. Aijai, näyttää hyvältä.”