Perustukset

Hei taas! Luulitko pääseväsi minusta eroon, ehei täällä ollaan yhtä visusti
testosteronin, itsehillinnän ja hyvän maun puutteessa kuten aina.

Nii ja Sällitkin jatkuu.

Pyydän, naiset ja herrat ja kaikki sen välistä ja sen ulkopuolelta, pysykää
kollektiivisesti housuissanne ja pidättäytykää hetkeksi sukeltamasta syliimme
puhtaasta halusta päästä käsiksi raakaan mieslihaan, että voin selostaa teille
perustuksista.

Rakentaa sitten mitä vain, pitää olla hyvä pohja. Rakennusopin alkeita:
älä rakenna hiekalle, älä rakenna veteen, älä rakenna ilmaan äläkä ehdottomasti
ikinä Pirkkalaan. Rakenna aina perustuksien päälle.

Mutta miten sitten perustukset tehdään? Ne valetaan betonista. Kaadetaan
sementtiä tai sellaista (olen lukiopoika en mää vittu tiiä) muottiin kunnes se kovettuu
ja presto: valmista tuli. Surullista kyllä, jos muotissa on jotain vikaa, jos valaessa
menee väärin, ovat perustukset pilalla.

Kaikkein pahinta on, jos sitä ei heti huomaa. Sitä ehtii suunnittelemaan unelmiensa
talon, mahtavan kartanon, jossa on 5 makuuhuonetta, 2 peliluolaa ja 13 vessaa. Ja
sitten, kun vasta raamit on asettanut paikoilleen, koko homma romahtaa. Sitä vähä
kummastelee ja harmittelee, mutta ei se mitään, alusta vaan! Leuka pystyssä lähtee
rakentamaan taas ja kohta onkin kattokin jo paikallaan. Sitten se sortuu.

Tässä vaiheessa jääräpäisen Suomalaisen putkiaivoilla tulee asiasta periaate. Sitä
rakentaa uudestaan ja uudestaan ja aina vaan kaikki hajoaa käsiin. Jossain
vaiheessa sitä alkaa epäillä onko materiaaleissa jotain vialla, onko työkalut väärät,
vai onko jokin korkeampi taho vastassa. Tai sitten, kenties, vika on omissa taidoissa.
Ehkä on vaan paska talonrakentaja. Rupeaa sitä vähemmästäkin hävettää, kun ei
saa pystyvä mies edes kattoa päänsä päälle. Muttei taivasallakaan voi nukkua, joten
jotain on pakko tehdä.

Sitten kysytään neuvoa. Kutsutaan kaverit paikalle, ja yhdessä ensin mietitään mikä
rassaa. Kaikilla on kuitenkin eri teoriat eikä mikään niistä ratkaise itse ongelmaa.
Sitten pyydetään, että joku rakentaa puolesta. Ja vaikka talosta tulee loppujen
lopulta kaunis, se ei oikein sovi, se ei ole oma, siellä ei tunnu kodilta. Ja ajan kanssa
jotain käy ja homma sortuu taas. Kaveri voi ottaa tästä niin itseensä, että lähtee eikä
koskaan palaa.

Nyt alkaa käydä epätoivoseksi. Jotkut yrittävät rakentaa talonsa muiden tonteille,
jotkut jopa toisten talojen päälle. Voi päätyä uskomaan jotain kiertelevää järjestöä,
helppoheikkiä tai mitä tahansa tahoa, joka vakuuttelee rakentavansa unelmien kodin
kelle vaan, mutta tosissaan talo on laho ja täynnä sisäilmaongelmia. Jotkut kämppää
koululla, teatterilla, kirjastossa, seurakunnalla, musiikkiopistolla, helvetti jotkut jopa
Tylypahkan eteisessä. Ei väliä minne muuttaa, kunhan pääsee jonnekin. Voi alkaa
kämpätä kavereillaan, ja jotkut ottavat kyllä sisälle, mutta ne tuppaavat aina olemaan
todella passiivisaggressiivisia, takertuvaisia tai muuten vaan uhriutuvia asiasta. Mutta ei
sitä kehtaa sanoa mitään, onhan ne niin kilttejä, kun antavat asua.

Mutta jossain kohtaa sitä tajuaa, ettei asiaa voi paeta. Voi jatkaa esittämistä, mutta julma totuus on, että kotiin on palattava. Jotkut vaan jääräpäisesti jatkavat koko elämänsä rakentamista, jotkut vaan luovuttavat. Ensimmäinen haaste on edes tajuta ja sitten vielä myöntää, että ongelma on perustuksissa. Ja entä sitten? Mitä sille tekee? No soitetaan rakennusinsinöörille tietenkin. Jos sellaisen siis saa. Onhan ajat rankat ja resursseja hyvin vähän.

Jos insinöörin saa, täytyy odottaa ainakin puoli vuotta. Sitten se analysoi vuoden ja tulee
tulokseen:

”Jep, paskaa on. Nääs nää perusteet on ihan vinksin-vonksin. Eiku alusta vaan.”

Onhan se inhaa, kun joutuu, purkaan kaiken. Se tuntuu paremmalta olla
rappeutuneessa talossa, kuin ihan täysin paljaan taivaan alla. Mutta vaikka se
kirpaisee alussa, pakko se on tehdä. Ja se on tehtävä itse, koska kukaan muu ei
pysty tekemään sitä oikein. Insinööri on kyl ihan kiva tyyppi, ja se auttaa välillä,
mutta se on välillä vähän yksinkertainen ja sillä on joku 50 muuta keikkaa
hoidettavana, joten hommat on hoidettava yksin. Joten sitä alkaa kaatamaan
sementtiä rakoihin, uusii lämmöneristyksen, kaivaa salaojaa syvemmälle, asentaa
betonipilarit ja kivijalat, nostaa sokkelia, (sorastus on pakko olla), tekee lisää
tuuletusaukkoja, kunnostaa rossipohjan, tarkistaa patolevyt ja anturat ja
uudelleeneristää perusmuurin. Se on rankkaa duunia, ja pirun vaikeata. Joskus
ongelmat ovat jopa perustuksia syvemmällä, myrkyllinen maaperä tai epävakaa
pohjamaa. Siinä tapauksessa pitää hankkia radonmittaukset ja kaikki. Se vasta
vittumaista onkin. Joillain menee puolet elämästä saada kaikki kuntoon. Jotkut vaan
luovuttaa. Mutta sitten kun saa sen kaiken hoidettua, ja voi alkaa vihdoin
rakentamaan ai että.

Vuosi kuluu, toinenkin. Sitä alkaa uskoa, että ehkä kaikki meneekin hyvin. Sitten
jotain tapahtuu. Maanjäristys. Antura halkeaa, sepeli vajoaa, täyttömaa valuu pois.
Kaikki taas hajoaa käsiin. Taas. Taas kuinka monennen helvetin kerran. Uudestaan
ja uudestaan, jatkuvasti yksi askel eteen ja kaksi taaksepäin. Ja juuri silloin kun
vihdoin asiat alkavat olemaan parempaan päin, juuri silloin pitää tapahtua jotain niin
hirveää, ettei vaan kestä. Miten silloin jatkaa? Miten silloin pärjää?

Kaikkia meitä koetellaan, varsinkin nykypäivinä. Monien elämät järkkyvät perustuksia
myöten, kun niistä poistuu kaikki oleellinen: Mielenrauha, tieto tulevaisuudesta,
kosketus. Joten jos pelkkä korjaus on niin iso operaatio, mitä sitten tehdään, kun ne
vaan katoavat? Kun ei ole enää mitään?

Emmää vittu tiiä. Olen rasvainen lukionörtti, en tiedä mitään perustuksien
korjaamisesta, ja tiedän sitä vielä vähemmän niiden tekemisestä. Ainoa mitä tiedän,
on kokemuksen kautta.

Joka kerta kun kaikki hajoaa käsiin, ajattelen että tässä on nyt loppu. Ja se koskaan
ei ole. Aina siellä edessä on uusi pettymys, mutta yhtä usein siellä on jotain aivan
uskomatonta. Usein siellä on molemmat! Olin aivan vakuuttunut, ettei talo voisi
sortua yhtään enempää alakoulun jälkeen. Olin väärässä. Olin varma, ettei minun
elämäni voisi parantua terapiasta pääsyn jälkeen. Sällit todistivat sen täysin
vääräksi. Kuvittelin ettei minun perustuksia voi korjata, että en koskaan oppisi
rakentamaan hyvää elämää, että nyt multa katoaa pohja eikä jatkoa enää ole. Joka
kerta olin väärässä. Jos mitään muistaisitte tästä rakas lukija, niin se on tämä:

En voi sanoa olevani onneni kukkuloilla siitä, että Sällit jatkuvat. Yhä on varautunut
siihen, että pitää pian taas lopettaa. Mutta, kun Sällit tulee takaisin, olen silti iloinen.
Perustukset korjaantuvat ja elämä pyyhkii paremmin. Ja sitten, jos/kun mennään
tauolle, olen aina surullinen. Perusteista rapisee palasia pois, mutta ei kuin vaan
rakentamaan. Kun pettyy uudestaan ja uudestaan, pitää vaan aloitta alusta. Kunnes
pääsee taas treenaamaan ystävien kanssa. Kun käydään samat perusharjoitteet yhä
uudestaan ja uudestaan, minä teen ne iloisesti, koska jos se on pakko tehdä, siitä
on parempi nauttia.

Itse en odota, että Korona loppuu. ”Lopun” jälkeen tulee aina kuitenkin uusia
yllätyksiä, niin kamalia kuin ihaniakin. Itselle se on kuin haaste: kuinka monta kertaa
voi mennä pohja ja silti olla luovuttamatta. Kuinka monta kertaa voin tulla
ensimmäistä kertaa treeneihin ja silti rakastaa Sällejä. Minä ainakin rakennan itseni
kasaan niin monta kertaa kuin valmiiksi tuleminen vie. Uskon, että pystytte samaan.

-Aleksi Moisio

”Kirjoittaja on Rasvainen kääpiö,
Tuleva rakennusinsinöörioppilas
Ja onnellinen”