Arrivederci

Päivä 12 valmiuslain käyttöönotosta. Zombit kävelevät kaduilla, kaikki minulle läheiset ihmiset ovat kuolleet ja kaupoista alkaa loppua vessapaperi. Tai ainakin uskon näin. Enpä ole vaivautunut sälekaihtimiani avaamaan niin paljoa että olisin nähnyt ulos asti.

Moni harjoittaa ”social distancing” -nimistä toimenpidettä, eli käytännössä ollaan kotona niin paljon kuin on mahdollista ja jos täytyy mennä ulos vältellää muita ihmisiä. Elikä ei mitään normaalista poikkeavaa keskivertosuomalaiselle. Kaikkia eivät toki vanhat ja sairaat kiinnosta, ja he pyöriskelevät ulkona ihan kuten ennenkin. On toki myös heitä joidenka on pakko mennä töihin, eikä etätyöskentely ole vaihtoehto. Heitä minun käy sääliksi.

On hassua miten yleensä olen päivät pitkät kotona ja onneni kukkuloilla, kun ei tarvitse mennä ulos tai nähdä muita ihmisiä, mutta eristyksissä olo alkaa ahdistaa jo parin päivän sisällä, kun sen on määrännyt joku muu. En jaksaisi olla enää hetkeäkään sisällä, eikä päivittäinen lenkillä käyminen ole ollenkaan tyydyttävä vastine ystävien näkemiselle. Ehkei kotona olemisessa olekkaan pahinta itse kotona oleminen, vaan yksin oleminen.

Janoan päästä tiistai-iltana treenaamaan ystävieni kanssa. Toisaalta tässä kohtaa jo saunominen riittäisi. Täytyy vain toivoa että tilanne rauhoittuu ja pääsemme normaaliin päiväjärjestykseen hengissä. Astmaatikkona en ota tilannetta mitenkään kevyesti, mutta pidän kuitenkin mielessä ettei paniikkiin ole syytä.

Toivon mukaan maailma ei ole muuttunut paljoa, kun seuraavan kerran avaan sälekaihtimet.

“Farewell! God knows when we shall meet again.” -William Shakespeare