”Jos joku uusi sälli hoitais tän!” ”Ja hei uusille sälleillekin tiedoksi…” ”Nii joo uudet sällit ei tätä ookkaan vielä tehneet”
Mä en ole koskaan ollut varsinaisesti missään äijäporukassa. Kyllä mä olen halunnut, ja yrittänytkin olla mutta jotenkin se ei vaan ole natsannut. Molemminpuoliset ennakkoluulot ovat kai aina vaikuttaneet asiaan. Ala-asteiässä se tuntu aika rankaltakin. Muistan kun kaverit meidän luokalta kokoontui jätkäporukalla katsomaan jääkiekon MM-kisoja yhden pojan luo, eikä mua kutsuttu. En mä sitä itselleni silloin myöntänyt mutta kyllä mä sinne olisin halunnut. Kyllä mulla poikapuolisiakin kavereita oli mutta tyttöjen kanssa oli helpompi kommunikoida. Mitä vanhemmaksi mä tulin sitä enemmän poikapuolisia kavereita tuli, mutta ei vieläkään varsinaista äijäporukkaa. Eikä se mua jäänyt mitenkään vaivaamaan mutta kun mä ekaa kertaa astelin Sällien harjoituksiin niin huomasin että tää on nyt kyllä ihan uusi ympäristö mulle.
Ekojen treenikertojen aikana mä löysin itsestäni puolen jonka luulin jättäneeni taakse aikaa sitten. Hiljaisen, ehkä jopa aran ja ujon Tonin. Härski läppä lentää, itselle tuntemattomat sisäpiirijutut kiitää lujaa yli hilseen ja alkulämpät muistuttaa ylä-asteen liikuntatunneista. En keksi mitään sanottavaa. Muiden eteen meneminen jännittää ja ensimmäistä kertaa pelkään itsensä nolaamista. (Tämä ei tosiaan muualla ole ollut mikään ongelma mulle…) Treenin sisältö on aivan erilaista kuin mitä olen koskaan teatteria tehdessäni nähnyt. Tämä uusi lähestymistapa esiintymiseen joka Sälleillä on, ensin epäilyttää minua, sitten houkuttaa, sitten pelottaa ja lopulta kiehtoo. Treeneissä oleminen on kuin luontodokumentin katsomista…
Treenikerrat kuluu ja varovaisesti alan kokeilla jäätä tikulla. Eikä tässä ole mitään järkeä! Mä olen aina ollut hyvä sosiaalisissa tilanteissa, miksi mä nyt otan tällaiset paineet siitä mitä nää musta ajattelee? ”Tää on kaikille aina aluks tällaista, ajan kanssa pääset mukaan noihin juttuihin ja vitseihin, tollasta se mullekin oli aluks!” Alan löytää paikkani, ja oppia asioita. Olen siis riemuidiootti ja toistaitoinen olmi, joka treeneissä on oltava tietty kiintiömäärä ejakulaatiovitsejä ja nää jätkät ei osaa laskea yksi kerrallaan kahteenkymmeneen ilman että joku mokaa. Mähän alan oppia!
Tän viimeisen kappaleen kirjoitan treenien jälkeen. Puolisen vuotta alkaa olla takana Sälleissä ja ”Houston, yhteys on saavutettu!” Uusi ympäristö muuttui hyvinkin nopeasti rennoksi paikaksi jossa pääsin vähän irrottelemaan ja tutustuin uusiin ihmisiin. En mä mihinkään susilaumaan ollut soluttautumassa vaan olmiryhmittymään joka tekee teatteria. Ensin vitsi, sitten toinen, ja lopulta sitä alkaa huomata olevansa ihan oma itsensä tuolla testosteronin täyttämässä luokkahuoneessa. Porukasta onkin mukaan tarttunut pari oikein hyvää kaveria Tähän mennessä kertyneitä oivalluksia: Fyysinen teatteri antaa helvetin paljon. Kalevalan jauhaminen tuntuu lihaksissa. Mun näkemykset teatterin tekemisestä ovat avartuneet. Roni tuntee lapin jokaisen saaren. Mä Porilaisena ilmeisesti kuulostan suomenruotsalaiselta. Sälleissä oleminen on oikeesti aika v***n jees!
-Toni Nikka
Sällit - Tampereen poikateatteri 