“Hei, anteeksi viimekertainen. Käyttäydyin todella huonosti, ja hiljaisuuteni ei sekään auttanut asiaa. Olisin tullut katsomaan sinua, mutta joku seisoo oveni takana ja katselee ovisilmästä sisälle. Se on luultavasti vain posteljooni. En malta odottaa, että näen sinut taas. Siitä on liian kauan, kun olen viimeksi päässyt ihastelemaan kasvojasi ja väheksymään omiani. Terveisin…”
Poika hymyili kirjoittaessaan. Muistojen pehmeys sai kehon hehkumaan. Viime kesä oli ollut hänen elämänsä ihanin. Ovelta kuuluva koputus riisti pojan takaisin todellisuuteen. Hymy hänen kasvoillaan valahti irveeseen. Hän nousi pöydän äärestä ja käveli oven luo.
“Kuka siellä!” poika huikkasi iloiseen sävyyn, ikään kuin koputtaja ei olisi ollut siellä jo monta tuntia. Poika kuulosteli, mutta mitään ei kuulunut. Hän odotti hetken ja palasi takaisin pöydän ääreen. Hän aikoi jatkaa kirjoittamista, kun oven takaa kuului hiljainen kuiskaus. Siitä ei erottanut sanoja. Poika höristi korviaan ja kuunteli tarkkaan.
“mitä sanoit?” hän huikkasi.
“Apua”, Kuiskasi ääni nyt kovempaa.
Poika asteli oven luo ja kysyi:
”Mikä on hätänä?”
”Minuun sattuu”, ääni vastasi.
Hetken poika arpoi, sitten peitti ovisilmän kädellään.
Aikaa kului. Päivien tai viikkojen kuluttua poika otti käden pois ovisilmältä. Oven takana ei enää ollut ketään. Yhtäkkiä kyyneleet alkoivat virrata pojan poskia pitkin, sillä se, joka oven takana oli epätoivoisesti odottanut ja apua pyytänyt oli nyt sisällä.
”Tämä sälli on väsynyt sälli, joka kirjoitti tasan yhden novellin novellikokoelmaansa”
Veeti Kurki
