Viime ajat on ollu kaikkea siellä sun täällä, lattiassa ja katossa unohtamatta seiniä. Hakeudun kaikkialle, teen kaikkee kaikkialla, yritän parhaani pysyä ihmisten ilmoilla, tuntea muita ja tutustua.
En tykkää olla kotona. Tuntuu että rikkoutunut perhe estää minuu tekemästä monia asioita, sanomasta ja ilmaista ajatuksiani, joten pakotan itseni muiden yli tässä talossa. Riitelen äidin kanssa, en anna pikkuveljen puhua ja hiljaa kerään vihaa isäpuoleni käytöstä kohtaan; Rottaveljestä ei puhuta ja mainio menestynyt vanhin veljeni on etäinen vaikka huoneensa on minun huoneen seinän toisella puolella.
Koti ei kelpaa niinpä hakeudun pois joka päivä, joka viikko ja kuukausi. Otan vastuutehtäviä ja lähden kaikkeen mukaan, jotta voin olla pois. En tykkää olla itsekseni muutenkaan. Haen aina muiden seuraa. Minulla on tarve saada persoona. Peilaan muita, niitä joiden kanssa olen sillä hetkellä. Tätä olenkin pohtinut jo kauan. Jo vuosia. Kotona katson peiliin ja mitetin miksen näytä miltään, miksen tunne mitään tai mieti mitään. Aina sama ilmeetön katse peilissä. Tykkään enemmän kun ajattelen, tunnen: nauran ja saan mielihyvää, puhun ja kuuntelen. Näitä saan, kun olen muiden ilmoilla. Peilaan kaverin persoonaa, peilaan niin että voin kuitenkin olla minä, mutta se ei koskaan ole täysin oma luonne. Joskus pelkään etten omista luonnetta. Otan palasia muista ihmisistä, kavereista, tutuista ja ystävistä, ja se rakentaa minut kuten palapelin, mutta palaset ovat kaikki eri palapelistä.
Onpa diippii bro. No vaikka oisinkin vähän hassu palapeli, oon kuitenkin tyytyväinen tähän omalla tavallaan. Eihän sille voi mitään, jos luonne muodostuu siitä kyseisestä porukasta missä sillä hetkellä on. Se varmasti on monella jollain tavalla näin. Kaikki ottaa pieniä palasia muista. En osaa löytää sitä omaa kokonaisuutta tho; kuten nuoret nyt yleensäkin.
On mulla se oma juttu kyllä, sitä en kiellä. Tykkään sitruunoista ihan sama oonko ihmisten ilmoilla vai en, mun lempi eläin on vompatti ihan sama oonko ihmisten ilmoilla vai en, välitän kissoista, rakastan ruokaa, en tykkää kuunnella musiikkia ja mulla on mun omat muistot ihan sama oonko ihmisten ilmoilla vai en. Mutta silti se pieni jokin puuttuu. En tiiä mikä. Se on jossain. Annan ajan kulkee ja meen eteenpäin. Ei siinä. Tähän voi nyt vaan sanoo sitruunavompatti.
”Tää sälli on pirstaloitunu peili, mutta antaakin seitsemän vuotta onnea.”
Miksu Heinola
Sällit - Tampereen poikateatteri 