Hitaasti teen kuolemaa 

Hukun palasiksi 

Hajoan kukkasiksi 

Pieniksi ajatuksiksi 

Tähtisirpaleiksi 

Unelmoiden siitä 

Mitä ennen yötä olin 

Hitaasti teki kuolemaa 

Huomaamatta 

Kuihtui olemattomaksi 

Riutui näkymättömäksi 

Vaipui unohdetuksi 

Sirpaleita ovat tähdet 

Hajonneita peilejä 

Heijastelemassa univälähdyksiä 

Ehkä yksi uni  

Joskus rakentuu todeksi 

Yhdeksi. 

Nyt en sitten tiedäkään, mitä kirjoitan. Ideoita on, muttei yhtäkään kokonaista. Pää tuntuu sumealta ja raskaalta kaiken painon alla. Suoraan: ahdistaa, vaikken tuota osaakaan täysin sanoin ilmaista. Kirjoittamine  silti on intohimo, mutta sellainen, että pelkään tappavani itseni, jos en onnistu. Ehkä ahdistus on se aihe: 

Elämmehän ahdistavia aikoja rakkaat elämänveljet. Nykyinen Yhdysvaltojen presidentti Trump on kieltämässä monia oikeuksia. Mm. seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisarvon. On itselleni suorastaan järkyttävää kuunnella ja nähdä Amerikan laskua kohti fasistista yhteiskuntamallia. Lisäksi ilmasto huutaa tuskissaan palaen ja toiset heittävät vain bensaa mukaa. Netti on pulloillaan pelkoa ja ahdistusta lietsovia videoita ja some-esseitä. Lähiaikoina on ollut varmasti monelle vaikeata pitää pää ylhäällä, poissa pinnan alta, ja jatkaa normaalisti elämäänsä. Itse yritän muistaa, etten hädälläni voi muuttaa maailmaa. Maailma, joka on sortumassa, on vielä kaukana. Se ei ole tässä murtuneena, joten älä sitä sorra itse. Jokainen tunne on validi eikä niitä kuulu kieltää, mutta öykkäreitä tulee ja menee. Aurinko laskee; seuraavana päivänä se nousee. Elämä on jatkunut ja tulee jatkumaan. Töitä sen eteen on tehtävä; välillä enemmän.  

Onnekseni voimme tukea toisiimme; voimme muista ihmisistä löytää voimaa jatkaa eteenpäin. Olemme sälleissä veljiä ja mikä onkaan tärkeämpää kuin oman yhteisön, perheen löytäminen maailmassa, joka tuntuu palavan.  

Nuorempana en nähnyt yhteisöjen korvaamattomuutta elämässä. Ehkä se oli lapsen viattomuutta. Kasvaneena löydän lämmön niin muista kuin omasta ajastani. Ehken vain ollut ollut ikinä tarpeeksi yksin tajutakseni, että yksinäisyyttä ei voi loputtomiin sietää. Ei kukaan; erakkokin luo itselleen kaverinsa. Meidän ei tarvitse, vaikka välillä on hyväkin olla yksin.  

Toivon, että varsinkin nyt, kun jokainen sälli on useamman kerran osallistunut kirjoittamaan ajatuksiaan ulkopuolisuudesta, voisimme vihdoinkin tajuta, ettemme kukaan sitä halua itsellemme. Miksi sen antaisimme toisillemme? 

Kirjoittaja on Tyllin kellarissa iltapäivisin asusteleva filosofoijaa näyttelevä kääpiöolento.

Juhani “Jullervo” Roponen 

Jätä kommentti

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.