Seison tuntemattoman edessä. Olen käyttänyt koko lukuvuoden pelkästään opiskeluun ja musiikkidiplomin tekemiseen. En ole osannut levätä, ja niinä harvoina hetkinä kun olen levännyt, olen aktiivisesti kauhistellut sitä että lepään. Vaikka olenkin pidentänyt lukioni kolmeen ja puoleen vuoteen, se vääjäämättä lähenee loppuaan, joka on sekin itsessään uusi syy kauhistua. Minulla ei ole ainuttakaan (järkevää) suunnitelmaa tulevaisuuteeni liittyen, ja monet asiat ovat menneet täysin toisin, kuin olisin lapsena toivonut niiden menevän. Välillä tuntuu, että olen pettänyt itseni tai menettänyt jaksamiseni ja taitoni, jotka ennen omistin.
Useat lapsuuteni muistot sijoittuvat Särkänniemeen. En ollut ainoastaan kausikorttilapsi, vaan kausikorttilapsi, joka jonossa seisoessaan tuijotti laitteiden ohjauspaneeleita ja herätti hikikarpaloita kuskien otsalle tenttaamalla heitä laitteiden toiminnasta. Erityisen hurjapäinen en silloin ollut, mutta sitäkin kiinnostuneempi erilaisista huvilaitteista. Muistan leikkineeni pienenä Hurrikaani-laitteen kuskia, sulkien pehmoleluni turvakaarien alle. Hurrikaani tosin lähti puistosta jo kuusi vuotta sitten, mutta muistot säilyvät.
Tätä kirjoittaessa mieleeni palaakin eräs muisto, jossa 10-vuotiaana uskaltauduin ensi kertaa Motogeen kyytiin. Istuin vaunussa kauhusta kankeana puristaen pyörän kahvoja kuin henkeni edestä. Kun valmistauduin ennenaikaiseen kuolemaani, mikrofoni meni päälle, ja laitekuski alkoi laulamaan Mika Sundqvistin kappaletta ”Moottoripyörä on moottoripyörä”. Pelkoni hälveni. Siinä hetkessä lupasin itselleni tekeväni saman kuulutuksen, jos ikinä pääsen kyseisen radan puikkoihin.
Kahdeksan vuotta myöhemmin, viime lokakuussa, istuin Moton ohjauspöydän ääreen. Mietin hetken että kaikkea sitä on kuulutettu mutta tämä nyt on jo hieman liikaa. Näin kuitenkin sieluni silmissä 10-vuotiaan itseni istumassa vaunussa, joten tartuin mikrofoniin ja aloin pieni kaihon kyynel silmäkulmassani kuuluttamaan ”Moottoripyörä on moottoripyörä…”
Näin tajusin, että tässä sitä ollaan. Tästä olen aina haaveillut, ja tämä on täsmälleen niin hauskaa kuin olin kuvitellut sen olevan. Tiedän tämän olevan mahdollisesti kiusaannuttavan kornia, mutta jokainen päivä huvilaitteiden parissa muistuttaa minua siitä, kuinka ylpeä nuorempi versioni olisi minusta, vaikka moni asia elämässäni on mennyt toisin kuin olin kuvitellut niiden menevän. Vuoristoradat ovat minulle tärkeitä, ja edelleen laitetta sulkiessani saatan taputtaa vaunua kylkeen kiittääkseni päivästä ja osoittaakseni syvän välittämiseni. Suomen lyhyen kesän takia minun on ikävä kyllä keksittävä itselleni tulevaisuudessa toinenkin ammatti, mutta olen varma, että tulen vielä seuraavina kesinä vetämään särkänsiniset ylpeästi ylleni.
Knuut Sipilä
”Kirjoittaja osaa nimetä lähes jokaisen vuoristoradan tehdasmallin”
Sällit - Tampereen poikateatteri 